Мир сновидений

HÖYHENSAARET

Mitä itä jos nuoma mä murrunkin

tai täRun ma talvisäihin,
moni murtunut onpi jo ermemmin
ja jäätynyt elämän jäihin.
Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?
Ikinuori on nuoruus laulujen vaan
ja kerkät lemmen ja keväimen,
ilot sammuvi Lhmisten.

Mitä siitä jos en minä sammukaan

kuin rauhainen, riutuva liesi,
jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan
ja vaipuvi merillä miesi.
Kas laulaja tähtiä laulelee
ja hän meriä suuria seilailee
ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen
kuin käy puijehin reivatuin.

Mitä siitä jos en minä saanut kaan,

mitä toivoin ma elämältä,
kun sain minä toivehet suuret vaan
ja kaihojen kantelen hältä.
Ja vaikka ma laps olen pieni vain,
niin jumalten riemut ma juoda sain
ja juoda ne täysin siemauksin —
niin riemut kuin murheetkin.

Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan

ja istuja pitkän illan,
sain soittaa ma kielilä kukkivan maan
ja hieprukan hivuksilla.
Niin mustat, niin mustat ne olivat;
ja suurina surut ne tulivat,
mut kaikuos riemu nyt kantelen
vielä kertasi viimeisen! <…>

Kun muistelen, kuinka ma keijännyt

olen koirana lempeä täällä,
miten rikasten portailla pyydellyt
olen tuiskulla, tuulisäälä,
vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain —
ja kun minä muistelen, mitä mä sain
ja mitä mä nielin ja vaikenin
ja mitä mä ajattelin!

Miten olen minä kulkenut, uskonut,

ett’ eivät ne unhoitukaanl
Ja sentään ne olen minä unhoittanut
kuin unhoittaa voi kukaan.
Ja sentään se nousi, min kohtalot kaas,
ja sentään mä seppona seison taas
ja taivahan kansia taon ja lyön —
oi, onnea tähtisen työnl <…>

ЧУДО

Умерла она. Давно зарыта.

Спит она глубоким сном травы
под крестом. Постель ее накрыта
тяжким одеялом снеговым.

Но когда повеет воздух вешний,

я, уставши плакать у креста,
вдруг увижу — край ее одежды
треплет ветер и постель пуста.

Светлые летят по ветру кудри,

Нежные мне слышатся слова…
Посмотри — прекрасная, как утро,
милая моя жива, жива!

Упаду на талый снег весенний,

обниму любимые колени…
А очнусь — и землю не узнаю:
как в раю, среди цветов ступаю.

IHME

Hän oli jo kuollut ja kuopattu

Ja nukkui jo nurmen unta.
Kesä kukkinut oli hänen haudallaan
ja talvi jo satanut lunta.

Mut on kuin haudat ne aukeis taas,

elo henkisi hankia pitkin,
ja on kuin liikkuisi ristinpuu,
min alie ma impeni itkin.

Kas, ilmassa kutria leijailee!

Kas, kaukana huntuja häilyy!
Han, han se on itse, mun impyein,
han kuololta, kuololta säilyy.

Mina hangelle lankean polvillein,

mina armahan syliini suljen.
Ja katsol Kun nousen, on muuttunut maa
ja kukkien yli ma kuljen.