Персонажи карельской мифологической прозы. Исследования и тексты быличек, бывальщин, поверий и верований карелов. Часть 1

Meijän vazaine oli puolentostu kuudu. Omas pihas… Vazaizen necis kartohku peldoh panin. Pyhänpeän menimmö ottamah. L’osal, poijal, keskimäil: “L’osa, läkkä autat minul vazastu tuvva“. Kuuhine vazaine. Nikui en voi, vazastu en soa. Häi meni avutti ajella da: “A mecceä, pagieu! Ajeltavoa!“ Toko kuuli, sit oli korvankel! Dai ku vazaine sinne pyhkäldih, läbi aijas, dai toizes, dai kolmandes, sinne meni, mecikköh juoksi, Trosin pellon randah. Vet’ lähtin eccimäh jälles, nu ku ni jället ei nävytä ga! Kummoa kukastu! Kunne meni? Nygöi la kunna silmylambeh vai kunna, kuuhine vazaine, lehmyvazaine. Eccimäh, sie ecin, teä ecin – nikus jälgie. Kunna meni?! Vovse jälgie eule. Tämä kukastu kummoa on! Menen laukkah leibäh ga Trofimin-coi sanou: “Heroin Grigoin akal gadaicuta vai, g’ollou hengis, ozuttau, kunnatahto ozuttau“. Grigoin akal menen, kartiloinkel, kartiloih gadaicci, sanou: “Hoi, F’oklarukku, vazaine on hengis ga suomoaloil on kustahto“. No. Dai nevesky unes nägöy. Häi minuu käsköy, nengai nenga mene, Trossi häi tiedoiniekku oli, dai sizäreh, sanou, tiedäy, kyzy vai. Minä menen, akku oli, kaco, sogei, minä sanon: “Hoi kuldaine t’outa, nenga i nenga, vazaine, lujal nygöi la peitti vazaizen, ni jälgie kus ei nävy, on häi gu suli“. Gadaicci: “Vazaine on hengis. Pominoice, gor’a“. Minuu nevvoi nenga da nenga: “Mene, ota kolme leppästy, toine toizeh nävykkäh, curan-toizen dorogoa. Sit net, sanou, tuo tahnuon vereän edeh. Yökse“. A icel pidäv mennä skotnoih storozimah. Moata viertes. Leppäizet net toin, iče panin, a Maruus’al käskin vie gromaizen panna vereän peäl, kui nevvoi häi. Maruus’a unis nägi: “Hoi, sanou, mami, unis näin: vazaine on polossuloil, kus on polosut“. Gu Grigoin akku sanoi, što sie hengis on ga, mugai näin unis. Grigoin akku sanoi: “Icelles ei jeevii, a valgeiverine naine tuov viestin, što vazaizen nägöy. I valgeiverine briha“. Dai vai minä sen pominoicen, kui nevvoi. Ice menen yökse, huondeksel tulen kodih. Nevesky sanov nenga. Tossu illah vai menen pominoicemah vai niis tiesoarois, (jo onhäi sie Joroin peldoloispäi suuri kivi) jo poikki dorogas jället nägyy vazaizen: jo on sinne mägeh nellynnyh. Pögrin mägeh. I mägie myö sinne jället, kai sinne. Jongoi jället nägyy. Vazaizen. Vazaine on mennyh. “Oi, kuldaine, jället nägyy nygöi“. Vai toizen kerran pominoicemah menin sinne tiesoaroil, kus käski. Tulen kodih, dai illal tuou viestin Gen’a. “Hoi, svoatfu, teijän vazaine mittuine on?“ “Mustien da valgienkirjavu“. Sanou: “Raududorogan randah meni tulemah, mäin tagan on necis, raududorogah kohahtelih, tuli da järilleh gi huiskahtih“. Makoin Sen’a häi roadoi ravdudorogal, häi tulou coassuu jälles händy: “Vazaine teijän on Cugrien tagan“. Meijän perehilleh, nuoru otettih vazastu tavata artelilleh, kaikin tabailemah. L’osa da Glasa nähtih, muu pereh emmo nähnyh, sanou gu buTku matkai, toane nävkähtih, ei ozutannuhes nikel. Sit kui? Sit kolmanden kerran pominoicin, sie kui nevvottih. Sit nouzi täh peldoloih, sie hätken, gu oh – puolitostu kuudu, hyvin hänel! A pominoicimmo gu, händy tappoa ei voinuh, šanotah: gu enne kolmie yödy pominoicet. Tuli täh peldoloih. Karjah, sanou, tulou, paimoit nähtäh, tulou lehmissäh. Dai karjah vai jeäviy, dai järilleh mecikköh huskahtah. Kezän eli sie mecikös. Sit karju gu ajettih, sit minul sanottiin nygöi azu kudoas cupus lähti, äijän cupus, viizikandaine, veicie nosta älä, viizikandaine nenga aidah sinne risuice, piendareh. Da sit opat’ i käskiettih tuvva kuda midä vereän peäl, kokoit pominoitut da. Toici, kaco, pokoiniekkoi häi pominoicet, unohtat sinne, on sie unohtettuu. Sit net panin sinne, kuivoa ruokkoa pidäv panna… Icel minul euluh, a 0l’oi-coil oli unohtettuu, piirai sie oli kuivanuh – kuivanuh da homehtunnuh. Sit häi andoi. Sit sen ku veräin peäl panin, sit tossupeän ildusellän peldoloispäi, Varbuniemeh da sinne Vongah meni, sie Ruizniemes lehmät oldih, karju. Pietkin’an Masa da Osa oldih paimenis, sit sinne karjah meni da karjas moata vieri. Sit hyö tavattih da Sem’onovan tahnuoh viedih. Sit äski puutui. No oh täidy vazaizes toinah! Sithäi sano vai: “Мессу ota!“ Sit otti, hyvin otti, pihas otti. Sanan kuuli.