Персонажи карельской мифологической прозы. Исследования и тексты быличек, бывальщин, поверий и верований карелов. Часть 1

Meile vie oli moine sluucai. Sizärel zaboleicih tytär. Miehel meni, kaksikymmen kolme vuottu, sit enzimäizen lapsen sai, sit zaboleicih: temperatuuru kuun, toizen, ei voija daaze vracat opredelii: mi on enzimäi, kuni hyvin ei obsleeduitu. A sit pandih boTniccah. A cidzi kyläs gu eli, Kolatselläl, ga (a tytär oli Petroskoil miehel). Sit sanottih, Kolatsellän sie naizet sanottih: kävy tiedoiniekkoih, raz nengomaine on. A sit sanottih, što vot nece on mecännenä sinun tyttäres. A meijän kyläs sie, Ahis vävy oli, Suonan muzikku, se maltoi mecännenäs peästeä, sanottih… Se peästee, sanottih, mecännenäs. Sit cidzi lähti sinne illal podruskalluo, Mihailovan Masalluo. Sanou: paistah ga pidännövgo lähtie oppie sinne Pavlovan Vas’alluo kävvä, šanotah, što on mecännenä, a Vas’a maltau peästeä mecännenäs. Sit, sanou, lähtemäh rubein, sit sanoin: “Masarukku, työnä minuu hyväh dorogah, hyväh lykkyh, stobi Liidoa peästäs, kohenis Liidä.“ Sit, sanou, hänespäi vai lähtin, vaiku pihal avain uksen, minul ku od’d’oalu lykättäshäi minun peäl. Moine sostojanii rodih, sanou. Menin kodih, vierin moata, enbo voi moata. Ainozelleh uinuon vai dai ozuttau, to minä mecäs kävelen, suurien puuloin välis da kui ainos mecäs, sanou. Huondeksel nouzin, ziivatat kacoin, nygöi, sanou, en tiije, lähtie ielleh Liidalluo matkah, vai ei. Sanou, duumaicin: pidäy lähtie vs’oravno, vie boafuskah oli hengis. A sit lähtinhäi tyttärelluo, sit sinne menin poijalluo da boTniccah kävyin. Sit duumaicin: pidännöygo oppie lähtie ielleh sinne Besovtsah, Vas’alluo, muzikalluo, kudai maltau mecännenäs peästeä. Sit, sanou, muga hyvin… menimmö vai ostanofkal, poseicas se taksi tuli, puutuin hyvin. Menimmö Pavlovan Vas’alluo, sit loaittih sie suolat vai mit, navemo. A sit konzu cidzi jo goorodas ajoi Kolatselläl, minä lähtin ostanofkal. Duumaicin: lähten kävyn, vstrecaicen aftobusan, tiijustan, kui Liidä da kai. Sit cidzi sanoi ice: “Aino, musta tädä minun pojestkoa, meijän perehes rodieu kuolii, – sanou. – Libo, – sanou, – minä kuolen, libo Liidä kuolou, libo boafusku kuolou (vie oli boafuskah hengis, jo oli yheksäskymmenes vuozi boafuskal, a muite oh krepkoi starikku), boafusku gu kuolis, ga jongoi omassah ijän jo eli.“ A cidzi vie oh vai vaste nenga viizikymmen kaksi vuottu, ei vie moine vahnu olluh. “A muite, – sanou, – meijän pereheh rodieu pokoiniekku.“ Kodih meni, hänel vie pahembi rodih. En tiije, rastrooihes vai mi. Sit, sanou, ainozelleh minulleni bloaznittau. Menin roadoh, sanou, vroode gu nenäntyves seizou vahnu staruuha i sit vai minuu nevvou, sanou: nenga loai, nenga roa, tädä sano necil, ainozelleh minuu nevvou, konzu midä, sanou. Kodih tulen, sanou, i yöl moates, sanou, nevvou, jongoi en voi moata, sanou, to tatoa midätahto näin unis, bloaznittau midätahto, tata nevvou: necidä libo tädä roa. A staruuha se sanou, kudai oli keppizenkel, konzu midä sanou, a enbo musta midä sanou, nevvou. I sanou: “Necil voit sanuo VasiEjevan Klaval, a Kat’un Maikil – häi on puhtas karu, sanou, älä sano.“ Vie sanoi, kel voibi sanuo, a kel ei sanuo… Sit nähtähhäi, što hänel paha on, iče cuvstuicou, što paha peäl on. Sit kucuttih vracoa. Sanou, daaze menen skotnoil, a yhtel dvoral oldih пас’аГniekat, sit dvoral ei pidellys ni mennä (häi skotnoil roadoi furazierannu) sovsem, a minä menin nacaEnikoilluo da konzu midä sanoin pahoa. Ei pidellys sil dvoral mennä, a babka se nevvov: mene necinne da sit sano tädä. A sit kodih tulin, sanou, kucuttih vracoa, a minul vai se babka sanou: älö anna ukooloa loadie. Sit muga minä pieksävyn vo ves’ duh, en anna loadie ukoloa, kahtei muzikat piettih… A sit otettih boEniccah, kolmattu nedälie oli. Dedka jäi vie hoz’aikakse sinne, vie päcit lämmitti, dai ziivatat kacoi, dai kai. I sit zaboleicih. Cidzih rodih parembi, dedka zaboleicih. Kudoannu peänny cidziidy työttih boEnicas, detka kuoli sinä peän… No cidzi vie kodvan boleicci… Sit toizet sanottih: “Mene, nece staruuha sinun peästeä.“ Manderen staruuha. Icegi nevvoi. “Minä, – sanou, – nygöi en voi sinunkel lähtie meccäh, sinä olet karuloin käzis, – sanou. – Karut sinuu piinatah.“ I häi nevvoi, sanoi: “Älä vai yksin lähe meccäh, ota libo ukkoadah keral.“ Häi, sanou, nevvoi nenga (praavel’nogo mustanen sanuo?): mene meccäh, tuo kolme hoabastu halguo i kolmen kynnyksen oal i pie sie kolmet suutkat i sano pannes: “Älgeä muucaikkoa Annie, a muucaikkoa nämii hoabazii halgozii.“ Pidäy krugloit halgoizet olla. I sit kolmet suutkat piet sit, vie meccäh i lykkeä toakse käil i älä kacahtai jällespäi.“ A sit muga roattih. I sit lykätes toze pidäy sanuo: “Vot täs teile, älgeä muucaikkoa Annie, a muucaikkoa nämii hoabazii halgoizii.“ I sil peäzi… Nygöi jo pocti kaksikymmen vuottu jälles sidä Jumalankel roadau ku!