Персонажи карельской мифологической прозы. Исследования и тексты быличек, бывальщин, поверий и верований карелов. Часть 1

Если хотел вернуть плохое обратно наславшему, тогда тот точно умирал. Это было точно.

Надо было поймать лягушку, обвязать лапку красной ниткой, отнести её в муравейник с северной стороны и привязать ниточкой к молоденькой ёлочке. Наславший плохое умрёт так же, как лягушка в муравейнике.

НА. 5/1/226. Зап. Кауконен В. в 1942 г. в д. Паахкомиенваара от П. Ремшу.

Духи – хозяева лесной избушки

232

Леший приходит в избушку

Meccäniekka meccuiccou mecässä, no. Hän meccuicci jo päivän, jo on ilda, jo tuli sinne pirttizellä, dai jo hän monen päivyä meccuicci, mie en voi tiediä. Okazalos’, jo on pimie, hämärä, ilda. Koira sielä mecässä, cau-cau, haukkuu dai präckäy, ambuu. A ilda kun on pimie, kuin niät pimiessä ambuo. Tuas koira tulou-tulou, lähenöy häneh päin, sih muzikkah päin, sih perttizeh päin, a meccäperttine sielä on. Tuas koira haukkuu: cau-cau, dai präckäy, ambuu. No hyvä. A muzikka se duumaiccou yöllä, kun ambuu da puuttuu, ka ved putillizet yöllä ei puutu. Nu vot, nu ladno. Tuli, tuli, dai yöllä ei puutu…

Nu ota miuda toizeksi meccuimah, suaugo miula tässä yöttiä? A nägöy, što muzikka on suuri, silmät suuret, sillä nyblät losnitaa. No hyvä. Ka en tiijä, yödyä sie. – Nuka, sie myö siun kera meccuimaa. – A nuka, muzikka, sanou. Dai muzikka se soglasieh. Кассой, midä hän roadau. Kun männäh toissa piäna meccää, kun linduo tapetaa, tapetaa… No kun tapetaa, tapetaa linduloi, ku tullah perttih illalla, ne linnut pidäy kaikki, puhassettua ei enne, a tukkunaa, tokko en tiijä, miksi hyö pandii – puikkoni pannaa silmää, pikkaraini puikko silmää. I piä siihen alla painalletah niin, niin kylmetetää, pannaa kylmäh. Vot, tullaa pertillä, kuin linduo tapetaa, jo moni päivyä vain kolme, jo muzikka händä ruadi ei ole. Pidäis piässä hänestä, a millä piäzet, muida ni kedä rahvasta ei ole, aino duumaiccoo, millä hänestä piästä.

Vot kun ruvetaa linduloi panemaa, ni muzikka sanuo: “Älä pane oigian siihen alla tänne, oigian, praavoin siiben alla, älä pane piädä, pane tämän siihen alla, da pane tähä vazemah silmäh puikko, älä pane oigieh. A muzikka ei kuundele, panou oigien siiben alla piän linnulda dai oigieh silmäh puikon, a hän panou vazemeh. No hyvä. Duumaiccou – pane sie. Mi sillä juohatti, hän varajau pihlajua, sidä, kun panet pihlajan tuleh, ni kun pihlaja se virkkau “pii“, ni hän sidä varajau, biessa. Nu vot. Hän ei muuda kaččon, läksi illalla halguo sih luadimaa yöksi, muatessa dai mänöy, löydäy pihlajapalan, leikkuau. Päcci ku lämbiäy dai hän sen halgoloin kera panou päccizeh. Kui velli hallon kun sen päccii pani, a ku se pihlaja palau da ku lähtöy pii-pii-pii piikkamaa. Ni kun hän velli karjahti: “Kacoi, söit tovarisca miun“. No, no kun hän nyhtättäy pertistä sih oveh, koira jälgee, linnut, mi oli pandu linduloih silmäh, vazemen silmäh znacit puikko, da vazemen siiben alla piä, linnut kai hänellä jälgee lähettii. Mängiä. Ota linnut i kai, vain mäne pois, muzikka sanou, vain ruadi hänestä piässä, dai sen kera toizet muzikka linnut keräi salkkuu da kodii pagoh. Vot.