Карельская баня: обряды, верования, народная медицина и духи-хозяева

Muga i loaitah. Viinat tuodih. Häi ottau, puolen butilkua valoau stauccazeh, sen juou, a dostali puoli jiäy stolale i lähtöy ylen hroabro. Kylyh menyö. Vai tahtou päcispäi kiven ottoa da ieäreh lähtie, drug hanele tarttuu kädeh mene tiije ken i pidäy. Häi kiskou, kiskou kätty, ga ei voi piästiä. Sit häi jiäviu paginan, sanou:

– Ken olet? Piästä käzi iäre hyväzil.

A hänele vastatah, otviitoiccou:

– Silloi piästän käin, ku ottanet minuu mucoikse.

A häi ei tiije midä sanuo, duumaiccou: “En tiije midä ruaduo”. Jällicel sanou:

– Piästä vai käzi, otan, ole ken tahto.

Jo häi pöllästyi. Nu sen häi kuulou, što pagizou naizen iäneh. Sille brihale sanou:

– Huomei ehtäl tulgua ristikanzan kel i tuogua naizen sovat.

A häi uskaldi, sanou:

– Hyvä, piästä vai käzi, tulemmo.

Häi menöy bes’odah, kiven vedäy. Stolale heittäy, dostalin butilkan tämän juou, hot’ häi hmaldui, a vesselöynyh ei, istuu pahas mieles. Bes’odaspäi lähtieh kai ieäres I häi menöy kotih, vieröy muate. Unis hänel ozuttahes se naine i sanou:

– Älä kielasta, huomei ehtäl tule ristizän kel minuu ottamah, a jesli et tule, siit hyviä sinulle ei rodie.

Ahäi neccih naizeh кассой, I hänele muga ponraaviheze, mostu nikuz häi ei nähnyh luavukastunnastu nikus… Jo havaccuu maguamaspäi i duumaiccou: “Nengoine vai olis, ottazin mucoikse, anna olis hot’ ken”… Tulou huondes valgei, häi nouzou cuajun juou nikelle nimidä ei virkka. Läntöy ristizählyö käymäh, a kodipereh smekniittih: navemo lähtöy kodzile i rubieu naimah. No vai sitä ei tietä, kus rubieu. Menöy ristizählyö, objasniu tämän dielon, kui

oli. A ristizä sanou:

– Ku muga on, ottua pidäy, ristin poigu, olgah ken tahto.

Nu häi ku oli aino poigu, dengue hänel oli, ostau naizien sovat piäs da jälgoih sah. Tulou ehty tossu päivän, coassuu kymmenen aigu i lähtietäh ristizän kel. Mennäh sih kylyh. Ristizän uksen avuau i kyzyy:

– Ongo kedä tiä?

Vastah otvietoiccou:

– On. – Naizen iäenel i kyzyy: – Toittogo sovat?

A ristizäh sanou:

– Toimo.

– Pangua sovat lavvoin n’okale, a iče mengiä järilleh sencoih kodvazekse.

Hyö mygai ruattih. Sovat pandih lavvoille, a iče mendih sencoile. Kuultah

a ylen äijäl lommahtiheze. Kodvaine aigua proidiu, rubei kuccumah järilleh isanou:

– Suagua nygöi tuli.

Tuli ku suajah, briha kacahtiheze i ylen äijäl mieldyi, juuri on moine, miittuman häin nägi unis. A iče duumaiccou: “Olgah ken tahto, a yksikai otan mucoikse. Svoad’bo pietäh i kai hieru divuijäheze kus häi nengoman mucoin löydi laukkahan i coman. Ruvetah elämäh, nu häi midä vai käih ei ottane, joga sijan luadiu. Tulou ennevahnalline pyhälasku. Ruvettih ajamah, toizet vävyt vereksel nainnut naindu sijoih gostih, hänele pahamieles. Duumaiccou: “Olin briha taloin poigu, lizäkse aino poigu, en olluh suuh sylttävyy, nu naizih puutuin aiga kohtah. Kaco, muut pahembat minuu kaikkin kengo kunna ajetah gostih, a minä kunna ajan? Kylyh?”

Mucoi dogadi, što häi on pahas mieles i hänel kyzyy:

– Midäbo olet sinä nenga suuttunuh? Vai on miitttuine sinul pahamieli hengel?

A häi ennepäi pucciiheze: eule nimidä, eule nimidä. A sit jällicele i priznaicciheze, a vot sidä duumaicen.

– Kaco, minun dovarisat, kudamat oldih daze pahembat, ajetah kaikin gostih, a kunnabo myö sinunkel ajammo, armahazeni, vai kylyh lähtemmö?

A mucoi vastah otvietoiccou:

– On velli kunna ajua, vähästä hebo, nu tokko ohjaksii älä pane.

A hebo oli ravei heile i ribei häi duumaicemah: “Enne en varannuh nimidä, nu pidäy oppie tämä kerdu mucoin sanojen myö luadie”. Häi hevon vallästau, mucoi sil aigua menöy hevon pihale laskou dai iče selgieu sil kodvastu. Istutaheze korjah, Mucoi hebuu gu pletil näukkuau. Hebu tembuau täytty nelTuu i juuksou mene tiije mis hierus piälici. Erähäs hierus ajettih, vai hieru loppiiheze i zavodii kuuluo rövy, eigo ole zviirin, eigo ole ziivatan, eigo ole ziivatan, a on mene tiijä min. Hyö ajetah, rövy lähenöy min aigua Kacotah: rubei nägymäh hieru. Hebo juuksou ylici hierun. Kacotah: on suuri kodi kahtu jatuazua, se on opseittu da kruasittu. Sen koin pihale azetui hebo. Ylähän eletäh iče koin izändät da emändät, a alahan kuuluuu se iäni. Izändy vai dogadii: azetui pihale heboo, tulou heidy vastuamah hyväs mieles i duumaicou: jo kaheksatostu vuottu nikedä heil ei käynyh, a mit rahvahii nygöi nämä tuldih.

Hevon häi kabrasti, icciedäh heidy pertih otti i rubei gostittamah, a mucoi tämä kyzyy:

– Mibo tämä teile alahan ravizou?

A emändy sanou:

– Oi, armahazeni, oli mil lapsi-tytär, ylen oli coma i lapsi zdoroovoi, vuvven myö handy kazvatimmo, a sit en tiije mi rodih. Häi peremeniheze i rodih mene tiije mi. Sit aijassah on jo kaheksatostu vuottu, eigo kazva, eigo kuole, ainos vai iändy laskou. Ennepäi vie opimmo spruavie, nimidä ei viidinuh, a nygöi lykkäimmö handy kätkyöh I virukkah sie, ei go häi hot’ viluh kylmä da ni nälgah ei kuole. Sidä periä heitettih rahvas käyndy, kaikin varatah hänen iändy.

A tämä mucoi sanou:

– Ettogo työ handy minul ozuttas. Minä kaccozin, mi häi on.

A emändy sanou:

– Ga voit jo tuada ozuttua, onnuako ei pahene pahembakse tädä.